Matara

Pojat viettävät kesiä jollain mystiseksi jäävällä ”opistolla” — tai oikeammin he viettävät kesiä opiston läheisissä metsissä ja leikkivät siellä keskenään nahistelevia valtioita. Leikki vain on hyvin totista ja raakaa, toisia ”tapetaan” ja otetaan orjiksi ja muutenkin pikakelataan läpi valtakuntien nousua ja tuhoa.

Mjoo, hyvin kirjoitettu, mutta ei tämä minua mitenkään erityisemmin säväyttänyt. Ja nyt mietin, että epäuskottavinta tässä kait kuitenkin oli se, miten muka kymmenet pojat noudattivat yhteisesti sovittuja sääntöjä niin tiukasti, vaikka jos vähänkin seuraa poikaporukoiden pelejä ja leikkejä, niin niissä keskeisenä elementtinä on aina se, että säännöt muuttuvat lennossa koko ajan eikä niistä olla koskaan yhtä mieltä.

Hurja, aito, liikuttava ja järkyttävä teos miniatyyriyhteiskunnasta ja poikien leikistä. Riikonen kuvaa valtavan vakavastiotettavasti, myötätuntoisesti ja viisaasti suuren ja todellisen metsän keskellä käytävää sotaa, ja kysyy samalla, mihin leikin rajat vedetään, ja mitä tapahtuu näiden rajojen järkkyessä. Tulen ajattelemaan tätä kirjaa vielä hyvin, hyvin pitkään.